Jännityssyke

Et varmaan ole kuullut tuota termiä ennen? Juu en minäkään, mutta lanseeraan sen käyttöön nyt. Jännityssyke = jännityksestä johtuva tarpeettomasti kohonnut syke. Okei, pikainen googlaus osoitti, etten ole ihan ensimmäinen joka tuota termiä käyttää, mutta itse en ollut käsitteeseen törmännyt ennen kuin koin sen itse.

Uskolliset lukijat ehkä muistavat, kuinka toukokuun harjoituskisojen kisaraporttia leimasi vuodatus siitä, kuinka sairaan paljon jännitin kisoissa, ja kuinka paljon se vei voimia ja keskittymistä itse suoritukselta. Jopa Hyvinkään Hölkällä muistan sykkeeni lähtöviivalla olleen lähes 120 ihan vain paikallaan seistessä, silkkaa jännitystä. Tarkkaavaiset ehkä huomasivat, että SM-kisojen ja Tukholman tripin kisaraporteista tällaiset valituslitaniat puuttuivat täysin. Jotain on tapahtunut!

Keväällä kasasin itsenäisesti kisakalenteria, ja totesin että viisiottelukisoja on niin vähän, että niiden avulla en saa itselleni mitään kisarutiinia rakennettua. Juuri ne harjoituskisat olivat oiva sysäys sille, että jännitystilalleni on tehtävä jotain. Kisapäivän jälkeen olin niin loppu, että hyvä kun löysin kotiin ja sain jotain ruokaa lautaselle. Jokaisen lajin jälkeen helpotusta kesti ehkä 5min ennen kuin aloin jännittää seuraavaa lajia ja syke oli taas jos nyt ei ihan taivaissa, niin silti ihan liian korkea, mikä oli ihan mielettömän kuluttavaa. Totesin, että näin ei tulla koskaan pärjäämään, jännitys on saatava hallintaan.

Keskittynyt kisaaja latautumassa viimeiseen koitokseen SM:issä

Nyt syksyllä onkin sitten ollut ohjelmassa jos jonkinlaista kisaksi naamioitua kissanristiäistä! Ennen triathlonia olin vielä ihan paniikissa, mutta Midnight Runia en jostain syystä jännittänyt oikeastaan ollenkaan. Lauttasaari-juoksua ennen muistan nähneeni painajaista, että kisa olikin muutettu triathloniksi ja jouduin taas sille kauhealle pyöräilyosuudelle, eli kai jonkinlaista jännitystä on ollut ilmassa, mutta muistan katselleeni lähtöviivalla sykemittaria, ja ilokseni huomasin, että se oli "vain" noin sadan hujakoilla.

SM:iä kohti oli enemmänkin sellainen positiivinen lataus päällä, jännitti tottakai tosi paljon, mutta nyt se ei enää ollut sellaista paniikinomaista ja uuvuttavaa, vaan nimenomaan sellaisia positiivisia perhosia vatsassa, jotka saavat tekemään parhaansa ja vähän ylikin. Tukholmassa tämä melkein jäi puuttumaan, eli opittavaa on vielä siitä, miten saa ne positiiviset perhoset aikaiseksi vaikka kyseessä ei olekaan elämän suurin kisa. Kuitenkin tärkein on saavutettu, eli paniikinomainen jännitys on jo takanapäin, ja yksinkertaisin metodein siihenkin päästiin, eli kisaamalla.

Mikä meitä liikuttaa?

Kävin viime viikolla katsomassa Teemu Selänteestä kertovan elokuvan, ja elokuva sai minut miettimään huippu-urheilijan persoonallisuutta ja motivaatiorakennetta, ja mistä persoonallisuudenpiirteistä on hyötyä huippu-urheilussa (psykologi mikä psykologi, joku muu olisi ehkä jäänyt miettimään Teemu Selänteen upeaa uraa tai mielenkiintoista elämäntarinaa..). Urheilijoiden persoonallisuutta on tutkittu paljon, mutta tiettyä "urheilijapersoonallisuutta" ei ole tutkimuksissa löytynyt. Eikä mielestäni pidäkään löytyä. Sama asia kuin ihan missä tahansa ammatissa tai työtehtävässä - tietyistä persoonallisuuden piirteistä on hyötyä, mutta tarkkaa persoonallisuusprofiilia, joka olisi täysin vedenpitävä, on todella vaikeaa ja myös aika turhaa määritellä. Esimerkiksi jos työympäristö on äärimmäisen muuttuva ja siinä on hyvin vähän paikallaan pysyviä rakenteita, mutta työntekijä suosii todella stabiileja, vakaita ympäristöjä, hän joutuu olemaan töissä jatkuvasti epämukavuusalueellaan. Tämä taas vaikuttaa herkästi motivaatioon ja sitoutumiseen, mutta ei välttämättä ole este henkilön suoriutumiselle.

Kuva: www.mtv3.fi

Jos viedään tämä ajattelu vielä lähemmäs urheilua, lähdin pohtimaan minun ja Saskian eroja urheilijoina. Saskia on päässyt (joutunut) koekaniinikseni, kun olen opintojen ja töiden takia harjoitellut erinäisiä persoonallisuustestejä ja motivaatiokartoituksia, joten Selänteen innoittamana jäin miettimään sitä, mikä meitä motivoi ja mikä meidät saa liikkeelle. David McClelland (1961) jakoi motivaation synnynnäisiin ja opittaviin motivaatioihin, joista keskittyi opittavien motiivien tutkimiseen ja jakoi motiivit kolmeen kategoriaan:

1. Suoriutumisen tarve (need of achievement): tarve menestyä ja pyrkiä eteenpäin elämässä
2. Liittymisen tarve (need of affiliation): tarve ihmissuhteisiin ja halu olla ihmisten kanssa
3. Vallan tarve (need of power): halu vaikuttaa muiden tekemisiin ja saada muut tekemään asioita, mitä he eivät normaalisti tekisi

Näistä minulla korostuu vahvimmin liittymisen tarve - haluan olla muiden ihmisten kanssa, tehdä yhteistyötä, kuunnella ja minut saa työskentelemään parhaiten, jos pystyn työlläni auttamaan muita ihmisiä ja saan muilta kehuja ja sparrausta. Saskialla puolestaan suoriutumisen tarve korostuu vahvimmin. Suoriutumisen tarve jaetaan kahteen osioon - laatuhakuisuuteen ja tuloshakuisuuteen, ja näistä erityisesti tuloshakuisuus on se, joka vie Saskiaa eteenpäin. Tämä ei tarkoita sitä, että minä en milloinkaan haluaisi menestyä tai Saskia ei haluaisi olla muiden ihmisten kanssa - nämä vaan korostuvat meillä eri tavoin.

Saskia motivoituu siis parhaiten sillä, että hän menestyy, pärjää ja voittaa. Itselläni tulee mieleen teksti viime viikolta, jossa Saskia kertoo pohtineensa, että millä ihmeellä hän saa itsensä motivoitua kun SM-kilpailujen jälkeen ei ole koko syksylle kisoja. Näen Saskian saavan kierroksia ja intoa treeneissäkin sillä, että hän voittaa jonkun, oli se sitten parempi ammuntatulos, pari pistoa miekkailussa tai joku höntsäjuoksukisa. Toisaalta taas jokainen häviö tuntuu kaksin verroin pahemmalta kuin minulla. Minä puolestani saan itseni lähtemään treeneihin, jos tiedän että siellä on joku muukin treenaamassa. En ole kertaakaan mennyt aamulla yksin uimaan, mutta jos sovin jonkun kanssa uimatreenit aamulle, olen aivan varmasti uimahallissa juuri silloin kun pitääkin. Kun voitan tai pärjään jossain, isoin kiitos minulle on se, kun joku kehuu tai kommentoi suoritustani positiivisesti. Mutta jokaisen voiton jälkeen minua harmittaa se, että joku on hävinnyt minulle. Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän minua harmittaa hänen puolestaan. Muistan jo lapsena lautapelejä pelatessa, että minua aina harmitti häviäjän puolesta, ja tästä en ole vieläkään päässyt eroon. Ja veikkaanpa että tässä on myös yksi syy siihen, miksi en ole ikinä harrastanut mitään kilpaurheilua. Olen kilpailutilanteessa omalla epämukavuusalueellani - huolimatta siitä, voitinko vai hävisinkö.

Valmentaja Bobi antamassa kisojen jälkeen vinkkejä

Mitä tällä tekstillä haluan sanoa on se, että tietyn urheilijapersoonallisuusprofiilin määrittäminen ja etsiminen ei ole järkevää. Tärkeää on se, että tunnistaa itsessään omat keskeiset motivaattorit, mikä minua vie eteenpäin? Miksi menen treeneihin kerta toisensa jälkeen ja vietän kaiken vapaa-aikani treenatessa? Erityisesti silloin, kun treenimotivaatio tuntuu olevan kadoksissa, voi omien motiivien hahmottamisesta olla paljon hyötyä - esimerkiksi minä korkealla liittymisen tarpeella pyydän itselleni treeniseuraa. Saskian tapauksessa puolestaan tavoitteiden asettaminen ja kilpailutilanteiden keinotekoinenkin luominen, mikäli oikeita kisoja ei ole lähitulevaisuudessa näkyvissä, voi auttaa. Toki urheilussa on herkemmin niitä tilanteita, joissa suoritusmotivoitunut ihminen saa luonnostaan ruokittua motivaatiota, mutta itse olen sitä mieltä, että omaa motivaatiota pystyy myös tietoisesti lisäämään. Selänne-leffan jälkeen puhuin Saskian kanssa puhelimessa ja totesin: "Sä oot kyllä itseasiassa aika saman tyyppinen ku Teemu Selänne, teillä molemmilla on se oma juttu, jonka pystytte laittamaan ihan minkä tahansa asian eteen potematta siitä huonoa omatuntoa". Saskian mielestä se, että vertasin häntä Teemu Selänteeseen, oli about kauneinta, mitä kukaan on hänestä ikinä sanonut. Itse puolestaan olen tästä ominaisuudesta jopa kateellinen - jos joudun valitsemaan treenit jonkun sosiaalisen aktiviteetin edelle, minulla on aina huono omatunto.

Ruotsin valloitus - Stockholm GP

Sunnuntaina koitti siis ensimmäinen kansainvälinen kisani Tukholmassa! Kisa oli tällä kertaa vain neliottelu, eli ilman ratsastusta.Valmistautuminen kisaan ei tuntunut ihan optimaaliselta, en saanut nukuttua tarpeeksi edeltävällä viikolla, mikä tuntui koko viikon ajan loputtomana väsymyksenä koko kropassa. Ylipäätään tuntui siltä, että lataus ja tahtotila eivät olleet ihan samalla tasolla kuin SM-kisoihin valmistautuessa, kun ei oikein ollut samanlaisia panoksia pelissä.

Lauantaina kisakamoja pakatessa fiilis alkoi vähän löytyä, ja niinpä neljän naisen vahvuinen Team Finland (tai Team Spaceman, kuten nimesimme itsemme) suuntasi pienistä unohteluista huolimatta hyvillä mielin kohti Turkua, josta matkasimme bilelaiva Baltic Princessilla Tukholmaan. Pientä kommellusta oli tässä vaiheessa reissua, kun jouduimmekin odottelemaan laivaan pääsyä kauemmin kuin oletimmekin, ja onnistuttiin hyydyttämään auton akku... Niinpä mekaanikot ja ahtaajat riensivät kaapeleiden kanssa apuun, ja sain osakseni merkitseviä blondi ratissa-katseita. Asiantuntevat "näin voi käydä vain Turussa, ei vaan tajuttu, osasinhan sentään avata konepellin, olen ajanut rekkaa jne jne"-selitykseni kaikuivat kuuroille korville. Noloa.

2/4 Team Spaceman reissun roadtrip-osuudella ammattikuskin turvallisissa käsissä.

En muista koska olisin nukkunut niin huonosti kuin sen yön laivalla: en kerta kaikkiaan saanut unta, ja tietysti mitä enemmän stressaa siitä että olisi pakko nukkua kunnolla ennen kisaa, sen todennäköisemmin ei saa nukuttua. Lopulta nukahdettuani nukuin katkonaisesti ja huonosti ja heräsin vielä huonotuulisempana kuin tavallisesti (joku poika koetteli onneaan aamiaisella etuilemalla nakki- ja munakasjonossa, ja sille meinasi käydä huonosti. Aamuviiden aamiaisbuffassa olisi syytä olla järjestysmiehet paikalla!).

Huono fiilis kantoi sitten uinninkin yli. En kertakaikkiaan saanut itseäni kunnolla hereille ja syttymään. Verrassa tehdyt starttiharjoitukset menivät melko heikosti, ja kisastartissa horjahdin, ja pelkäsin jo että saan varaslähdön ja nolla pistettä, mutta onneksi pilli soi samalla hetkellä. Jotenkin jäin sellaiseen "kyllä tästä selvitään"-tilaan ja jäin uiskentelemaan kevyesti, ja ehkä jossain 150m jälkeen tajusin, että juu, kyllähän niihin käsivetoihin voisi vähän voimaakin laittaa, ja niin, pitäisi kai potkiakin vähän ponnekkaammin. Käännökset olivat myös vähän heikkoja, oli tosi vaikea hahmottaa etäisyyttä seinään ja niinpä ajoitukset olivat vähän niin ja näin. Maalissa en ollut läheskään yhtä hengästynyt kuin sm:issä. Aika oli lopulta 3:30,5, eli 0,2sek parannus, mutta en oikein voi olla tyytyväinen kun tuntuu että kovempaakin olisi päässyt. Toisaalta pieneenkin parannukseen pitää olla tyytyväinen, mutta tuo 3:30-alitus on nyt muodostumassa taas sellaiseksi kynnykseksi!

Uinnin jälkeen suunnattiin viereiseen rakennukseen (halleluja, ei siirtyilyä paikasta toiseen!) miekkailemaan. Oli hyvin aikaa kerätä itsensä ja latautua, ja valmentajien ohjeiden mukaan lämmittelin huolellisesti. Miekkailuosioon olen ehkä eniten tyytyväinen päivässäni, kerrankin onnistuin ylläpitämään hyvän fiiliksen läpi koko miekkailun! Miekkailu on minulle lajeista se epämieluisin, ja menen helposti negatiiviseksi ja passiviseksi vaan jotta saisin sen äkkiä pois alta. Nyt onnistuin kuitenkin pitämään hyvän tsempin päällä loppuun asti ja napsimaan voittoja pahoiltakin vastustajilta. Hävitytkin ottelut tuntuivat siltä, että jos kyseessä olisi ollut esim. 15 piston miekkailuottelu, se olisi päättynyt vaikka 10-5 vastustajan hyväksi, eikä suinkaan 15-0. Parempaan päin siis ollaan menossa toivottavasti! Eihän tuo tulos 13 voittoa ole kovinkaan häävi, mutta silti oma parhaani, ja tienasin sillä 712 pistettä.

Miekkailun jälkeen jumppasali raivattiin nopeasti, ja samassa tilassa oli CE:n ampumaosuus, juoksu tapahtui ulkona. Olimme kaikki vasta neljännessä erässä, joten ehdimme valmistautua huolella. Tässä vaiheessa yritin epätoivoisesti keksiä itselleni hyvää motivaattoria kiduttaa itseni juoksemaan täysillä, ilman että panoksena olisi SM-mitali. No, eihän sellaista ollut, mutta kasasin itseni parhaani mukaan ja otin tuntumaa isokahvaiseen, painavahkoon ja heiluvaan laina-aseeseen., jolla kuitenkin osuin ihan kohtuullisesti. Ensimmäinen ampuminen meni ihan hyvin, alta puoleen minuuttiin kuten pitääkin kun ei edes ole hengästynyt, mutta seuraavissa ampumisissa hegästyminen selvästi vaikeutti vieraalla aseella ampumista. Viimeinen meni sitten ihan ok, ja ampumisten välillä juoksin sen minkä jaksoin. Oli kiva juosta kerrankin kunnollista maastojuoksurataa, jossa oli edes vähän korkeuseroja ja joka juostiin suurimmaksi osaksi ruoholla! Rata oli kuitenkin selvästi pidempi kuin aiemmissa kisoissa, mikä näkyi suoritusajassa, joka itselläni oli tähänastisista kisoista pisin, 19min tasan, jolla sain 880pistettä. Juoksuvauhtini on kyllä parempi kuin keväällä, eli tuo juoksumatkojen vaihtelu selvästi vaikeuttaa tulosvertailua siinä. Ihan rehellisesti en varmaankaan juossut ihan yhtä kovaa kuin SM:issä, ja ampumiset menivät vähän heikommin vieraalla aseella, mutta en oikein jaksa olla tyytymätönkään, tein kuitenkin tilanteessa parhaani. Valmisteluviikon vähäunisuus varmasti verotti vähän suoritusta, ja ehkä olisin voinut ottaa itsestäni ihan vähän enemmän irti viimeisellä juoksuosuudella, mutta ei se kuitenkaan mikään rimanalitus ollut, vaan ihan omaan tasoon mentiin.

Luulin jahdanneeni erästä ruotsalaistyttöä, joka pitkine jalkoineen kyllä karkasi auttamattomasti, ja odotin olevani kokonaistuloksissa jossain viidennen sija tienoilla. Yllätys oli suuri kun olinkin kolmas! Palkintopallisijoitus siis, jee! Todennäköisesti tuloslistoissa oli aiemmin sekoiteltu junnuja ja aikuisia tai jotain ja olin katsonut tilannetta väärin, ja meidän sarjassa olikin vähemmän osasnottajia kuin luulin aiemmin, mutta parempi näin päin :) Lopullinen neliottelun pistesaldoni oli 1868. Kun vielä joukkuekaveri voitti kisan ylivoimaisesti ja meidän väliin kiilannut oli tanskalainen, voitiin todeta että koska tärkeintähän ei ole voitto vaan se että Ruotsi häviää, niin tavoitteet täyttyivät :D

Iloista katseidenvaihtoa suomalaisjoukkueen välillä palkintojenjaossa! Oma palkintoni oli superhyödyllinen, vesipullo ja pikkuriikkinen ruuvimeisselisetti kalpamiekan korjailua ja säätöä varten!

Leikki sikseen, täytyy nostaa hattua ruotsalaisille erinomaisista kisajärjestelyistä! Kaikki toimi kuin rasvattu koko päivän, kisahenkilökunta oli tosi avuliasta ja ystävällistä, tulospalvelu pelasi, ja suuren maailman tuntua kisaan toi säännölliset kuulutukset ja tilannetiedotukset, jotta katsojat pysyivät tilanteen tasalla. Kisassa oli mielettömän paljon osanottajia eri ikäsarjoissa, n. 40 yhteensä! Erityisesti junnutoiminta oli vakuuttavaa, jos niillä on noin hyvä pohja niin sieltä varmasti nousee huippujakin ennen pitkää. We better watch out!

ps. Pahoittelut huonolaatuisesta kuvamateriaalista, tällä kertaa ei ollut kuvaajaa mukana omasta takaa.

Uintikehitystä

Siitä ei ole kuin reilu vuosi, kun suunnittelin viisiottelun aloittamista, ja koko homma meinasi kaatua siihen kun en osannut hypätä pää edellä altaaseen. Tai kun menin ensimmäiseen uintitreeniin itsevarmana ja koin pahoja hukkumiskokemuksia. Vasta tämän vuoden puolella ensimmäiset hypyt altaaseen, ja maaliskuussa ensimmäinen kisastartti. Tulevissa Tukholman kisoissa täysin realistinen tavoite on uida alle 3:30. Ehkä olen puolueellinen arvioimaan, mutta aika huikaisevaa kehitystä?

Ehkä eniten ylpeä olen tällä hetkellä hypyistäni. Hyppääminen on toki vieläkin lievä epävarmuustekijä, jossa lasit saattavat mennä huonosti tai lakki lähteä melkein päästä, mutta se ei enää ole asia, jota tarvitsee jännittää, tai sitä varten kerätä rohkeutta. Aluksi pää edellä hyppyni olivat sananmukaisesti pää edellä pohjaan asti-tyyppisiä, joissa tuntui etten ikinä pääse takaisin pintaan kun sukelsin niin syvälle. Kun nyt katson SM-kisalähtöäni, niin on todettava, että siinähän liike suuntautuu ihan selkeästi eteenpäin, ja olen hetken jopa ilmassa, enkä niin että nenä on jo vedessä kun varpaat vielä koskettavat starttipallia. Lisäksi reaktioni lähtövihellykseen on ihan selkeästi ollut ainakin kanssalähtijöihini verrattuna hyvä, eli ehkä maanatai-iltojen nopeustreenien yhteydessä tehdyt reaktioharjoitukset eivät ole menneet ihan harakoille? Viimeisissä kunnon uintitreeneissä ennen SM:iä jäin itsekseni tekemään vielä pari hyppyä, ja toinen valmentaja kommentoi harjoitukset lopetettuani että "Hyvä startti, Saskia!" Nyt on kiva katsoa kuvia ja todeta ettei kommentti ollut ihan tuulesta temmattu :)

Sunnuntain uintitreeneissä taas hiottiin tekniikkaa loputtomiin. Aluksi uinti tuntui taas melkein yhtä vaikealta kuin joulutauon jälkeen, kun tekniikkani oli täysin hajonnut ja palaset järjesteltiin uuteen uskoon, mutta nyt kun sain taas ajatuksen päästä kiinni, oivalsin, että liukumisessa ja oikeassa ajoituksessa todella on puolensa. Ei tarvitse kauhoa niin kauheasti, kun vauhti ei ikinä pysähdy, vaan liu'un koko ajan. Paljon on vielä parantamisen varaa niin uintitekniikassa, käännösten nopeudessa kuin uintikunnossakin, mutta pakko todeta, että toivottavasti kehitys jatkuu samaan tahtiin kuin tähänkin asti!

Kisakausi jatkuu - KV-debyytti!

Kuten jo keväällä julistin, SM:ät olivat kauden päätavoite, ja silloisessa kisakalenterissa myös kauden viimeinen kisa. Kisapäivänäkin arvuuttelin jo itsekseni, miten ihmeessä saan ylläpidettyä treenimotivaatiota, kun treenilomatkin lusin jo kesällä pois alta... Onneksi ongelmaan tuli varsin nopeasti ratkaisu: seuraavat kisat ja kv-debyytti! Tukholmassa on ensi sunnuntaina kisat, joissa tosin valitettavasti ei ole ratsastusta. Sehän on melko sääli, koska se kuitenkin on vahvin lajini, mutta lähden matkaan realistisin mielin katsomaan mihin rahkeet riittää ja hakemaan taas vähän lisää kisakokemusta. Tämä korvaa myös vähän sitä harmitusta kun en päässyt PM-kisoihin, joiden reissu olisi tullut niin kalliiksi. Nyt saadaan kustannukset jaettua neljän kesken ja suunniteltiin tehokas reissu jossa matkustetaan yöt, niin kustannuksetkin pysyvät matalina. Jee, kisaaminen on kivaa!

Tekniikka-Saskia eli juoksufiiliksiä

Ansku kirjoitti kesän alussa juoksutekniikkatreenistä. Silloin tuntui hyödylliseltä, että joku vähän katsoi miltä juoksu näyttää, mutten ikinä olisi arvannut, kuinka hyödylliseksi se osoittautuisikaan! En omasta mielestäni ole tehnyt tekniikkaharjoituksia mitenkään orjallisesti, mutta kuitenkin suhteellisen säännöllisesti kesän ajan. Ensimmäisen kerran tosissani huomasin hyödyn Triathlonilla, jossa havaitsin erityisesti alamäkitekniikkani olevan paljon parempi kuin muilla juoksijoilla. Sen jälkeen olen havainnoinut lähes jokaisella juoksukerralla, kuinka askel tuntuu noin sata kertaa kevyemmältä, kun ponnistan jaloillani oikeaoppisesti, enkä anna lantion romahtaa. Vähän aikaa sitten jopa julistin juoksuintonsa menettäneelle kaverille twitterissä, että juoksutekniikka on sitä, joka saa juoksun tuntumaan niin mukavalta, että sitä jopa haluaa tehdä joskus. Tästä ansaitsinkin aavistuksen harhaanjohtavan lempinimen Tekniikka-Saskia :D

Kuva täältä.

Toinen ratkaiseva tekijä juoksuni parantumisessa on intervallit. Miekkailuvalmentaja huomautti joskus, kun mainitsin edellispäivän attack+pump-yhdistelmän hyydyttämistä jaloista, että kympin lenkki (minkä attackin sanotaan olevan) on ihan turhan pitkä, paljon hyödyllisempää on tehdä intervalleja, ja kyhäsi saman tien minulle kasaan simppelin intervallitreenin. Mielestäni se näytti paperilla varsin kevyeltä, mutta ensimmäistä kertaa sitä toteuttaessani sain huomata, kuinka tappotreeni onkaan kyseessä. Kuitenkin heti toista kertaa tehdessäni huomasin jaksavani vähän paremmin, ja kolmannella kerralla vielä kevyemmin. Vielä en ole saanut itseäni lyhentämään palautusaikoja, rankentamaan palautuksia tai lisäämään intervalleja, mutta huomaan palautuvani kerta kerralta nopeammin intervallien välillä. Tästä on ollut selkeä hyöty vauhtikestävyydelle: paransin aikaani CE:ssä yli 2min! Niin se vain taitaa olla, että treenaamalla saadaan tuloksia, ja järkevästi treenaamalla saadaan vielä parempia tuloksia :)

HeiaHeia Plugin ja vaihtoehtotreeniä

Viikon treenit-postaukset HeiaHeia-kuvien kera voitte nyt unohtaa, sain nimittäin vinkin HeiaHeian Social Pluginista, ja asensin sen samantien. Ihan itse! Nyt voitte siis seurata treenejäni viikon mittaan heti, kunhan merkkaan ne treenipäiväkirjaan :)

Kisoja edeltävällä viikolla alkoi olla vähän epämiellyttäviä tuntemuksia vasemmassa jalassa, jotka ennen kisoja jätin omaan arvoonsa. Kisojen jälkeen päätin kuitenkin olla turhaan kiusaamatta jalkaa, ja ottaa hyödyn irti monipuolisesta lajistamme. Nimittäin parasta näin monipuolisessa lajissa on nimenomaan sen monipuolisuus! Niinpä kun jalkani viime viikolla kipuili, ei se ollut suurikaan ongelma: jätin vain juoksematta sillä viikolla, ja keskityin muuhun treeniin. Otin viikon teemaksi juoksun sijaan lihaskunnon, joka viime aikoina on jäänyt vähän vähemmälle. Pari kunnon salitreeniä, bodypump ja uusi lajikokeilu eli kiipeily täyttivät viikon ihan tehokkaasti normaalien uinti-, miekkailu-, ampuma- ja ratsastustreenien lisäksi, varsinkin kun viikkoon on oppinut mahduttamaan sen kokonaisen vapaapäivänkin. Sain myös neronleimauksen viedä kylmäpussin töihin, jossa kuitenkin istuu paikallaan, joten sitä tulee käytettyä enemmän. Nyt jalkaa tuntuu elpyneeltä, joten eiköhän tällä viikolla pääse juoksentelemaankin :)

Multitaskingia työpaikalla

Tilannekatsausta treeneihin

Kesän motivaatio-ongelmat tuntuvat olevan takana. Olen saanut itselleni toimivan viikkorytmin, johon limittyvät mukavasti työ, treenit ja muu vapaa-aika. Jalat ovat pysyneet kuosissa, kun olen malttanut lähteä kesän jäljiltä tarpeeksi varovaisesti liikkeelle, ja olen pystynyt joka treeneissä pidentämään juoksumatkaa vähän kerrallaan. Viikkotreenit soljuvat seuraavalla tavalla:

Ma: Juoksuammunta ja miekkailu
Ti: Aamun BodyBalance
Ke: Ratsastustunti
Su: Uinti

Ideaali olisi, jos saisin tähän lisättyä vielä toisen miekkailukerran, juoksulenkin ja lihaskuntoa kohottavan treenin, vaikka BodyPumpin. Tämä on ollut sopiva määrä siihen, että ehtii muutaman kerran viikossa käydä koiran kanssa pidemmän lenkin ja olla välillä kotonakin ja nähdä kavereita, mutta kehittymisen ja kunnon kasvamisen kannalta treenimäärälle pitäisi tehdä jotain.

Olen pitänyt Heiaheiassa kirjaa treeneistä koko vuoden ajan, ja tällä hetkellä on kyllä pitkä matka kevään tilanteeseen. Huhtikuun tilanteen selittää se, että olin työttömänä, joten kummasti sitä ehti treenaamaan vähän enemmän... Omalla kohdalla vaikeaa on ollut se, että jos sairastun tai muusta syystä en pääse hetkeen treenaamaan, on uudestaan treenaamisen aloittaminen haastavaa. Isoin syy tähän on jalat, jotka kipuilevat heti, jos tauon jälkeen yritän aloittaa treenit. Keväällä sain pohkeet niin jumiin, että treenaamisesta meni kaikki into kun tuntui, että vain yritti kuulostella että missä vaiheessa kipu on liian kovaa. Nyt syksyllä olen pystynyt aloittaamaan treenit tarpeeksi porrastetusti, jotta jalat ovat säästyneet pahimmilta jumituksilta. Myös säännöllisempi jalkojen huolto ja etenkin treenien jälkeinen jalkojen kylmääminen on tuntunut toimivan hyvin.

Ja koska tavoitteiden kirjaaminen blogiin on toiminut ennenkin hyvänä motivaattorina, jatketaan samaa linjaa: Lisään viikko-ohjelmaan seuraavien kahden viikon ajaksi yhden tunnin treeniä lisää - miekkailu, juoksulenkki tai BodyPump.

Tipaton syyskuu

Periaatteessa tämä tuntuu siltä, ettei oikein liity meidän aihealueeseen, mutta koska se omalla kohdallani liittyy SM:iin ja sitä kautta viisiotteluun mitä suurimmassa määrin, päätin nyt avautua tästäkin asiasta. Nimittäin alkoholista ja urheilusta.

Kuten on varmasti tiedossa SM:ät olivat itselleni kauden ehdoton päätavoite. Siellä otettiin mittaa siitä, mitä vuoden viisiottelutreeni on saanut aikaan. Katselin kesällä kalenteria ja sommittelin tehoviikkoja ja kevyitä viikkoja sopivasti ennen kisoja, ja samalla tein päätöksen: en juo tippaakaan alkoholia neljään viikkoon ennen kisoja.

Alkoholi vaikuttaa kehoon monin eri tavoin suorituskykyä heikentäen. Toistuvasti alkoholin juominen vähentää elimistön normaalia varakapasiteettia, jota juuri tarvitaan urheilussa tavoiteltavaan maksimaaliseen suoritukseen. Urheilijassa alkoholin vaikutukset tulevat esiin paljon aikaisemmin kuin niissä, jotka eivät pyri huippusuorituksiin. Alkoholin haittavaikutuksista urheilijalle voit lukea esim. täältä ja täältä. Yksinkertaisimmillaan ainakin itselleni asia on niin, että juominen heikentää treenitehoa lähes vuorokauden ajan, jolloin hyvää tavoitteellista treeniakaa menee ihan hukkaan, koska myös tehty treeni on hyödytön. Ja juujuu, lasillinen punaviiniä päivässä on terveellistä, mutta uskallan väittää että ilmankin pärjää ja että samat terveysvaikutukset voivat olla haettavissa muualtakin.

Anskua moikkaamassa Prahassa 2009, herkkudrinksujen äärellä

En yleensäkään juo paljon, ja olen siinäkin mielessä omituinen, että voin ihan hyvin mennä "bisselle" ja juoda pelkkää kivennäisvettä, tai jos oikein heittäydyn villiksi niin karpalomehua. Mielestäni voin aivan hyvin seurustella ystävieni kanssa kaatamatta samalla kurkusta myrkkyjä ja turhia kaloreita. Toki tykkään bilettää ihan yhtä paljon kuin the next girl, ja säästänkin juomiset sitten niille keikoille, kun illan hauskuutta oikeasti saattaa edeauttaa se että on saanut pari lasia valkkaria. En harrasta mitään tipattomia tammikuita, mieluummin panostan koko vuoden ajan pitämään käytön kohtuullisena. Ja ei muuten tulisi mieleenkään juoda viiniä yksin tai kaksinkaan kotona arkena, siihen olen aivan liian pihi! En siis todellakaan odottanut, että tämä olisi minkäänlainen koettelemus minulle. Havahduin kuitenkin, kun joku kysyi, että milloin viimeksi olen ollut neljä viikkoa kokonaan juomatta, ja oli pakko todeta, että on aivan mahdollista, että siitä on monta vuotta! Normaalisti neljän viikon aikana tulee väkisinkin joku dinneri/muu tilaisuus, jossa tulee otettua ainakin se yksi lasillinen. Ja kuinka suuri todennäköisyys muuten on että neljän viikon aika on KAHDESTI ollut tarjolla shampanjaa (siis ei mitään skumppaa vaan ehtaa aitoa Champagnea), ja olen joutunut sanomaan ei kiitos?! Sehän on melkein rikollista kieltäytyä ilmaisesta shampanjasta!

Vegas 2013 ja megavahvat drinksut

Tämä herättikin ajattelemaan, kuinka juominen on osa kulttuuriamme. Itse olen vahvasti keskieurooppalaisen juomakulttuurin ja liberaalimman alkoholilainsäädännön kannalla, mutta en ollut aiemmin sisäistänyt, kuinka vahvasti se yksi viinilasillinen on osa ravintolaillallista/tyttöjen iltaa/mitälie. Juu, lasi punkkua pihvin kanssa on tosi jees, mutta on se pihvi hyvää ilmankin. Uusiin ihmisiin voi hyvin tutustua kokiksen tai kuplaveden voimin (kokeiltu on, toimi). Itselleni yksi illanvietto, jossa juomattomuuttani ihmeteltiin kovasti ääneen, havahdutti siihen, kuinka normia meillä on, että kaikki juo. Toki kaikki ymmärtävät, kun selitän syyn siihen että olen juomatta, mutta silti joku jaksaa vaahdota siitä, ettenkö nyt ottaisi kumminkin yhtä. Miksi ottaisin?!

Kaiken tämän perusteella totesin, että SM:ät ovat minulle sen verran tärkeät, ja neljän viikon juomattomuus sen verran pieni uhraus, että olisi ihan yksinkertaisesti typerää olla antamatta keholleen mahdollisuutta tehdä parempaa suoritusta. Vielä loppukaneettina selvennys, että tämän ei siis millään lailla ollut tarkoitus olla paasaus siitä, ettei pitäisi juoda, vaan enemmänkin pohdintaa siitä, voisiko olla juomatta? Haastan kokeilemaan jos siltä tuntuu!

Jälkipuintia

Nykyaikainen viisiotteluhan nyt ei ole lajina mikään jalkapallo tai keihäänheitto, jonka tuloksista tietäisivät kaikki. Silti olen tuntenut itsen parhaaksikin b-luokan julkkikseksi, kun nimeni on pompahtanut esiin vaikka missä, kansainvälistä lajiliittoa myöten: Eevi Bengs dominant at Finnish Championships. Kiva muuten että tuo järkky kuva, jossa ollaan vielä ihan mun paidan värisiä juoksun jäljiltä, on se joka on levinnyt maailmalle...

Maanantaina töissä työkaveri, joka tiesi viikonloppusuunnitelmistani hiipi aamupäivällä huoneeseeni ja lausui onnittelut pronssista. Olin aivan ihmeissäni: mistä normi-ihminen, joka ei seuraa viisiottelu-uutisia aktiivisesti, on voinut kuulla tästä?! Vastaus kuului tietysti, että teksti-tv:stä!

Parasta antia on silti kyllä edelleen ollut se Oulun Miekkailuseuran sivuilla ollut artikkeli, joka on kirjoitettu ihan suuren maailman tyyliin:
"Suomenmestaruuskilpailujen ennakkoasetelma oli toisaalta selvä, toisaalta hyvin mielenkiintoinen: Eevi Bengs tulisi viemään mestaruuden, jos pystyisi viemään kilpailun läpi asti, mutta koska Dagny Bengs on maailmancupin osakilpailussa ja Laura Salminen sekä Julia Hermans sairaana, hopea- ja pronssisijat jäisivät kokemattomampien ottelijoiden sekä masters-kilpailijoiden jaettavaksi. Suomen kärjen keskinäinen kisailu mitaleista siis vaihtui haastajien välienselvittelyyn.
Käytännössä kisa käytiin siis Helsingin Nykyaikaisten viisiottelijoiden verrattain uusien kisaajien Alisa Matomäen, Saskia Halmisen sekä Jessica Welanderin, Oulun Miekkailuseuran myös vastikään aloittaneiden viisiottelijoiden Kirsi Yrjölän, Anne Kentän ja Sonja Rajakankaan sekä pitkän linjan viisiottelija Heidi Wallin (HN5O) välisenä kamppailuna."

Tämän lisäksi tietysti liitto ja seurat ovat innokkaasti jakaneet tuloksia sekä facebookissa että Twitterissä! Kirkkonummen sanomissakin oli pieni juttu, kun miesten sarjan voittaja on kirkkonummelainen. Laittakaa ihmeessä linkkejä, jos olette nähneet uutisia jossain muuallakin!

Himpun verran parempi pressikuva... Kuva by Ansku.